Kukkavihko

Kukkavihko

Kukkakimppu on nykyisin itsestään selvä nimitys yhteen niputetuille, tavalla tai toisella sommitelluille ja yleensä myös yhteen sidotuille kukille. Tavallisesti kukkakimppu laitetaan maljakkoon, ellei sitten kyseessä ole esimerkiksi hääkimppu, jota pidetään kädessä juhlan aikana. Vanhan kansan isännät saattavat tosin vielä viedä rakkailleen kukkapuketteja. Kauemmin maailmaa tallanneet saattavat muistaa kukkavihko-nimityksen, mutta harvoin sitä enää kukaan käyttää. Vihkosta tulee mieleen lähinnä kouluvihkot – kuinka se nyt kukkiin liittyisi? Digitaalisen ajan myötä vihkotkin jäävät pois koulujen käytöstä ja nuorimmat kysyvät pian mitä ne kouluvihkot oikein olivat.

Kukkavihko on kuitenkin ollut suurimman osan 1900-lukua aikalaisilleen hyvin tuttu ja tavallinen sana. Kukkavihko oli taidokkaasti sidottu kukkatyö. Se oli tarkoitettu koristamaan jotakin juhlaa ja kestämään kauniina juhlan ajan. Kukkavihkoa ei alun perin tehty maljakkoon laittamista varten. Esimerkiksi vuonna 1926 Kukkaskoristelu ja -sidonta -kirjassa kyllä esitellään erilaisia kukkamaljakoita. Niihin ei kuitenkaan tuolloin laitettu kukkakimppuja tai kukkavihkoja vaan kukat vain aseteltiin maljakkoon. Aikaa myöten, viimeistään 1960-lukuun mennessä, tuliaisiksi viety kukkavihko jo tarkoitti hyvin pitkälti samaa kuin nykyisin vastaavaan tarkoitukseen tehty kukkakimppu: ”Saatua kukkavihkoa ei hajoiteta, vaan sijoitetaan sidottuna maljakkoon.”

Kukkakimppu, jossa on valkoisia ja vaaleanpunaisia kukkia, esimerkiksi ruusuja ja neilikoita. Kukkakimpussa on lisäksi erilaisia leikkovihreitä. Kukkakimppu on maljakossa.
Monissa kielissä kukkakimpun nimi on jonkinlainen pukettijohdannainen: esimerkiksi bukett tai bouqet. Viron lillekimp on kaunis nimi kukkakimpulle.

Kukkaskoristelukirjassa vuodelta 1926 annetaan ohjeita kukkavihkon tekemiseen: ”Nykyisin laaditaan kukkavihko pitkävartisista kukista, jotka sidotaan vapaasti hyvään järjestykseen. Niitä ei yleensä tueta keinotekoisesti rautalangalla kuten ennen.” Kuulostaa ihan ohjeelta, jolla voisi saada aikaan nykyisin suositun ”instagramkimpun”. Erojakin toki on: vieraan leikkovihreän käyttöä pyrittiin tuolloin välttämään ja käytettiin mieluummin kukkien omia lehtiä. Myös erilaiset kukkavihkoihin liitetyt nauhat olivat suosittuja. 1920-luvun luonnolliseen sidontatyyliin kannustavasta ohjeesta huolimatta kukkasidontatöiden tekniikka perustui monia vuosikymmeniä eteenpäin runsaaseen kukkien langoittamiseen, jota vain sota-ajan tarvikepula ajoittain hankaloitti.

Epäsäännöllinen kukkavihko kuvattuna vuoden 1926 Kukkaskoristelu ja -sidonta -kirjassa. Kuva on mustavalkoinen vanha valokuva.
”Epäsäännöllinen kukkavihko” kuvattuna vuoden 1926 Kukkaskoristelu ja -sidonta -kirjassa
Kukkakimppu, jossa on punaisia ja vaaleanpunaisia ruusuja, harjaneilikoita ja leikkovihreänä unelmaa. Kimpussa on vaaleanpunainen nauha.
Kukkavihko vuodelta 2019

1940-luvulla puhuttiin morsiusvihkojen lisäksi onnittelu- ja lahjakukkavihkoista. Kukkavihkoja on siis käytetty viemisinä kuten nykyisinkin kukkakimppuja. 1940-luvulla mainitaan jo hautavihkot, mutta kukkalaitteet syrjäyttivät surusidonnassa seppeleet vähitellen vasta 1960-luvun kuluessa. Kukkakimppu-sanaa esiintyy vanhoissa kirjoituksissa vain harvakseltaan. 1944 kehoitettiin kansalaisia hautojen laittoon sanomalla: ”Mahdollisimman usein viemme sinne myöskin kauniin elävän kukkakimpun.” Vuonna 1966 kirjoituksessa ”Tämän päivän morsiusvihko” puhutaan jo rinnakkain morsiusvihkosta ja morsiuskimpusta: ”Keskustelimme kukkakauppias Liisi Helmisen kanssa morsiuskimpuista, ja hän kertoi, että nyt tulee morsiusvihkon olla siro, pieni ja tyylikäs.” Samoihin aikoihin esimerkiksi Saksassa morsiusvihko tarkoitti laskeutuvaa mallia, morsiuskimppu puolestaan pyöreää.

Pyöreä tiiviisti sidottu morsiuskimppu, väreinä pastellisävyjä ja sinistä.
Pyöreä tiiviisti sidottu morsiuskimppu

Suomessa vihko-nimitys säilytti asemansa kukkasidontatöitä kuvaavana sanana aina 1980-luvulle saakka. 1990-luvulta nykypäivään kukkavihko ja hautavihko ovat jääneet kuvaamaan erityisesti sieneen sidottua surulaitetta. Hautavihko on siis pysynyt termivalikoimassa kauemmin kuin morsiusvihko.

Sinivalkoisista kukista tehty hautavihko eli surulaite. Kukkina esimerkiksi ruusuja, eustomaa, krysanteemia ja harsokukkaa.
Hautavihko eli surulaite

Mutta mietit varmaan miksi kukkavihko on saanut nimeensä vihko-sanan. Kotimaisten kielten keskuksesta saa tähän selvennystä. Sana vihko on vanha laina germaanisista kielistä (vrt. nykysaksassa Wisch ja nykyruotsissa viska). Sana vihko on alunperin merkinnyt nimenomaan kimppua tai nippua. Sanasta on suomen kirjakielessä vanhin kirjallinen tieto vuodelta 1616, tuolloin tarkoittaen heinävihkoa. Paperista sidottu vihko mainitaan ensi kerran vasta vuonna 1845. Kukkavihko on siis sanana kirjoitus- tai laskuvihkoa vanhempi. Vaikka tänä päivänä puhutaan tavallisimmin kimpuista, asetelmista ja surulaitteista, osaa kukkakauppiaasi luultavasti tarjota sinulle oikeaa tuotetta, vaikka menisit ostamaan häneltä vihkoa.

Lähteet:

Heikkilä, Kyllikki: Koristellaan kukkasin, Gummerus, Jyväskylä 1991.

Kukkaskoristelu ja -sidonta, ”J. Olbertzin samannimisen saksal. Teoksen mukaan lyhentäen ja Suomen oloihin sovittaen toimittanut Kerttu Tuuri”, Otavan kirjapaino Helsingissä 1926.

Kukkavihko- ja vihko-sanojen historia, Kotimaisten kielten keskus, sähköpostiviesti kirjoittajalle 14.10.2019.

Kunnostakaa rakkaittenne leposijat, Puutarha-lehti 10/1942.

Niemelä, Paula & Räihä, Tiina: Kukkien sommittelu ja sidonta, Juvenes Print, Tampere 2014, 4. painos.

Nuorsalo, Jorma: Kukien sidontataito, Österbottningen’n kirjapaino, Kokkola 1955.

Nuorsalo, Jorma: Kukkien sidontaa ja asetelmia, Kunnallispaino, Helsinki 1969.

Puutarha-lehden vuosikerrat 6-10/1944.

Tämän päivän morsiusvihko (nim. Teka), Puutarha-lehti 1966, s. 584.